Koiraharrastuksesta ja harrastamattomuudesta

Tämän postauksen kuvista voitte nähdä erään illan lipsahduksen
Zooplussan sivuille. Tässä Endalle pehmolelu
vaikka molemmillehan nää kaikki periaatteessa on :)

Joka viikonloppu luen kuinka kavereiden koirat on olleet siellä täällä ja tuolla ja kokeissa ja kaikkea... Ja se on tosi kiva juttu, oon onnellinen aina kun sellanen päivitys ponnahtaa seinälle... Mutta. Se pisti miettimään että niin, miksi mie en enää harrasta? Mitä kävi minun suunnitelmalle jopa valioksi asti kisaamisesta Endan kanssa? Kun mie Endan otin niin oli ihan täys tarkotus, että kahteen vuoteen mennessä ois alokkaat tarvottu läpi mahdollisemman monessa lajissa ja treenattais ylempien luokkien liikkeitä ja kohta kisoihin... Joo ei näköjään. Ja se tuntuu niin pahalta. Mie käytännössä huijasin ittelleni lupaavan harrastuskoiran ja nyt en sitte pysty/osaa sen kanssa edetä sinne mitä "lupasin" pennunkerjuumeileissäni ja muissa puheissani. Ton lisäksi mulla ahistaa aika monikin asia tässä koiraharrastuksessa yleensä. Tai siinä etten harrasta. Se että pitäs harrastaa. Se miten ennen harrastin ja pystyykö siihen enää palaamaan.

Enda bongasi siilin heti ja varasti sen kesken
kuvauksen :D

Ylä-asteen ja lukion aikaan se oli minun elämän suola, käydä kokeissa ja kisoissa, treenata niihin ja tavoitella tuloksia. Vaikka olinkin surkea siinä. Oikeesti, Mikin koulariin johtaneita kokeita on käytetty esimerkkeinä parissakin nettikeskustelussa siitä millasesta ei nyt ainakaan ykköstä ois pitäny antaa. Oon muuten ihan samaa mieltä. Ja mie irvistän joka kerta kun erehynki kattomaan meän agivideoita. Aivan ala-arvosta ohjaamista, ja kukaan täysjärkinen ei  pitäis agikoiraa sellasessa karvassa, kun Miki pahimmillaan oli. Mutta tästä ei oikein tuu tää minun pointti esille, joka on että vaikka olin surkea Mikin kanssa, meillä oli hauskaa, mulla oli jotain jota saattoi kutsua elämäksi. Sitten tuliki lukio ja mie järkytyin kun piti siirtyä hädintuskin neljänsadan ihmisen ylä-asteelta melkeen tuhannen ihmisen lukioon. Siihen loppu se harrastaminen, tai joo käytiin me kokeissa ja kisoissa, mutta jälki oli tyyliä "lahjattomat treenaa". Agility loppui kokonaan.

Sitten pääsin Kannukseen ja tuntu ihan ku ois heränny henkiin. Mulla ei oikeasti kertaakaan tullu koirat korvista ulos ihan täysin. Varsinkin ensimmäisen vuoden aikana tuntu että olin ihan treenihullu minun entisyyteen verrattuna. Ja siellä tuntui että kehityin. Jos puhutaan vielä hulluudesta, niin mehän jopa käytiin pari päivää isän poismenon jälkeen Mikin kanssa kokeessa. Ei sillä, en mie muista siitä yhtään mitään.(Nyt mie aattelen että mitä hemmettiä sitä sillonki ajatteli, joku täysjärkisempi ois voinu olla menemättäki.)

Pallonheitin vähän molemmille. Toi pallo katosi eilen mysti-
sesti, ei mitää käsitystä mihin se meni vaikka näin tasan mihin se tipahti

Sitte tuli ekan vuoden kesä ja tuli Enda, ja ei ku täyttä höyryä eteenpäin. Se meniki sitte ylinopeudeksi ja kostautu sillä kuuluisalla ahneen pskaisella lopulla. Enda tuntu niin paljon valmiimmalta kun Miki Endan ikäsenä kun mentiin ekan kerran kokeeseen. Ehkä se oli se kun Endan kanssa ei tarvinnu tehä niin paljoa töitä rohkaistamisessa ja sosiaalistamisessa. Mutta se on ollu minun kompastuskivi kokoajan, mie oon verrannu Endaa Mikiin vaikka tiiän ettei pitäis. Ne on tavallaan samanlaisia kun ne on minun koiria, seura tekee kaltaisekseen myös koirista puhuttaessa, ja siihen ne samanlaisuudet sitten loppuukin. Ne on melkeen kuin yö ja päivä jos oikeesti miettii.

Mikin pakkomielle, ja heti bongattiin täälläkin oma suosikki :D

Aitoja luita. Koirien hammaskivet katos sen siliän tien ja ei ihan heti lopu tekeminen noissa. Pitää varmaan tilata joku päivä lisää.

Työn touhussa

Nyt mulla ois kauhea hinku treenaamaan porukkaan, elvyttää haku ja toko ja agility. Ehkä vähän lapsellisesti ajattelen että "no kun KAIKKI muutkin" :D Miki varmaan tykkäis jos käytäis joskus kahestaa mätsäreissä ja rallytokossa... Mutta voi helevetti ku mulla ahistaa ton Endan kanssa. Kolme kuukautta mettäpöllönä ei oo tehny hyvää sen rähjäysongelmalle, siitä oon ihan sata varma. Ja mie oon vieläki ihan traumatisoitunu siitä meän ekasta kokeesta. Ja vaikka oisinkin tehny työn ja saanu ton ongelman hallintaan, tiiän että mulla pelottais olla Endan kans kehässä. Oisin koko ajan kyttäämässä että no, millon se näkee koiran jonka pärstäkerroin on väärillä lukemilla? Ahistaa se, että joo olen yrittäny pitää yllä tokoliikkeitä ja harjotellu. Yksin. Ei siitä saa koevalmista tekemälläkään jos silleen treenaa.

Frisbee. Noilta ei ihan vielä luonnistu kiinniotto, mutta getting there...

Sitte mie tajusin että no, tarviiko minun repiä pelihousujani tän takia? NO EI.
Ei Endan kanssa mikään kiire oo, se on vasta 2,5v, kyllä sen tokon ehtii alottaa myöhemminki. Agility ei nyt ihan minun laji kuitenkaan ole ja haku... No ei sinnekään tulipalokiire ole. Koirat ei näytä kaipaavan jatkuvaa treenaamista saatika kisareissuja, sillon tällön vähän muistuttelee liikkeistä ja Endan kans opetellaan uusia temppuja, että ei mee ihan älyttömäksi oleiluksi tää touhu ja päästään samalle lukumäärälle niissä Mikin kanssa... Kävely ja vapaanajuoksentelu näyttää riittävän ihan okei. Koiristahan koiraharrastuksessa on kysymys. Vai onko sittenkään ihan kokonaan? No tuollahan mie taisin viime kappaleessa sanoa että mie sitä kaipaan, ei koirat :D Silti se vaan nakertaa takaraivossa, kun pitäs ja pitäs. Huoh.

Sänkkärit!!!

Kaikenlaista sitä miettii kun työttömänä pyörii täällä. Ei tätä oikeesti toivois pahimmalle vihamiehelleenkään. Välillä tuntuu että ihan sekoaa tähän tekemättömyyteen. Onneks on koirat, kirjottaminen ja elokuvat. Ylä-asteella ja lukiossa ois tuntunu niin kivalta vaan olla. Nyt antaisin melkeen oikean tai no vasemman ku se on muutenki huono, käteni että sais jotain töitä. Eikä se todellakaan oo hakemisesta kiinni. En ees enää muista miten monta hakemusta oon rustannu ja kelle tyrkyttäny ovelta ovellekin... Noh, ehkä tää tästä? Niin harrastusahistus kun muukin elämä lutviutuu. Kyllä se on tähänkin asti niin tehny. Sitä pitää ainakin ittelleen yrittää hokea.

Niveljuttuja Mikille

Koitetaan onnistuuko korvaamaan tarraharjaa. Vaatteiden osalta näyttää että ei, mutta
esim. päiväpeitosta lähtee karvat hyvin.

Kaiken pahan alku ja juuri. Tästä tää ostelu lähti. Mieitn miten saisin Endan juomaan enemmän,
koska vesihän ei kelpaa jos Miki on siihen koskenu. Solution: Vesiautomaatti!

Jos pitäis taukoa nakkien ostosta vähän aikaa.

Ankkaa tai jotain siipikarjaa kuitennii.